Niin ihanaa ja niin kamalaa

En tiedä, voiko tätä kutsua enään koirakuumeeksi. Se taitaa olla liian lievä sana kuvaamaan niitä tunteita, joiden kanssa taistelen lähes päivittäin.
Sähköposti ja puhelupuolella on ollut viimeaikoina hiljaista. Ehkä ihan tietoisestikin, sillä en todellakaan tiedä miten jatkan tämän asian kanssa eteenpäin. Ihmiset kyselee että miten asia edistyy, millon sulle tulee se koira - enkä mä todellakaan tiedä.

Viimeaikoina tätä tunnetta on sekoittanut paljon myös se, että tässä meidän lähellä asuu ranskanbulldogi, jota oon "aina sattumalta" käynny vähän ihailemassa. Se kuinka se tassulla pökkii sitä aitaa ja koittaa pienillä hampailla purra sitä ja kattoo suurilla silmillään mua ja tekis mieli rapsuttaa ja ottaa se syliin.
Tänään tuli vastaan myös toinen kyseisen rodun edustaja ja siihen pääsin sitten ottamaan lähempääkin tuttavuutta. Aikani rapsuteltua ja kyseltyäni kaikkea mahdollista ja mahdotonta huomasin itkeväni.

Olen alkanut myös haaveilemaan bullavauvalleni kaveria, vaikka sitä ensimmäistäkään koiraa ei vielä ole. En ole koskaan ollut mitenkään erityisen mäyräkoiraihmisiä, vaikka niitä tuttavapiirissä onkin aina ollut, mutta pari kuukautta sitten havahduin siihen ajatukseen että ehkä sittenkin. Siinä sitä sitten pyörisi lyttynaama, makkarakoira ja itkupilli ;)
(Hih, tuollainen kuva löytyi netistä ja rakastun taas. Vaikken toisaalta koskaan ole unohtanutkaan rakastaa..)