Niin ihanaa ja niin kamalaa

En tiedä, voiko tätä kutsua enään koirakuumeeksi. Se taitaa olla liian lievä sana kuvaamaan niitä tunteita, joiden kanssa taistelen lähes päivittäin.
Sähköposti ja puhelupuolella on ollut viimeaikoina hiljaista. Ehkä ihan tietoisestikin, sillä en todellakaan tiedä miten jatkan tämän asian kanssa eteenpäin. Ihmiset kyselee että miten asia edistyy, millon sulle tulee se koira - enkä mä todellakaan tiedä.

Viimeaikoina tätä tunnetta on sekoittanut paljon myös se, että tässä meidän lähellä asuu ranskanbulldogi, jota oon "aina sattumalta" käynny vähän ihailemassa. Se kuinka se tassulla pökkii sitä aitaa ja koittaa pienillä hampailla purra sitä ja kattoo suurilla silmillään mua ja tekis mieli rapsuttaa ja ottaa se syliin.
Tänään tuli vastaan myös toinen kyseisen rodun edustaja ja siihen pääsin sitten ottamaan lähempääkin tuttavuutta. Aikani rapsuteltua ja kyseltyäni kaikkea mahdollista ja mahdotonta huomasin itkeväni.

Olen alkanut myös haaveilemaan bullavauvalleni kaveria, vaikka sitä ensimmäistäkään koiraa ei vielä ole. En ole koskaan ollut mitenkään erityisen mäyräkoiraihmisiä, vaikka niitä tuttavapiirissä onkin aina ollut, mutta pari kuukautta sitten havahduin siihen ajatukseen että ehkä sittenkin. Siinä sitä sitten pyörisi lyttynaama, makkarakoira ja itkupilli ;)
(Hih, tuollainen kuva löytyi netistä ja rakastun taas. Vaikken toisaalta koskaan ole unohtanutkaan rakastaa..)

Hiljaiseloa..

Koirapuolella on ollut hiljaista viimeaikoina. Joka viikko sähköpostit kulkevat ja eri kasvattajien kotisivuja selailen ja haaveilen, mutta kuitenkin se sama into puuttuu.
Nyt on tuntunut jo pitkään, että jumitan vain paikoillani. Sanon kaikille "voi sitten kun mulla on koira niin...", mutta todellisuudessa en tiedä, milloin sen aika on.
Elämäntilannekin muuttui yllättäen selkeästä epäselkeäksi kun päätin, että aloitan autokoulun ja majailen vanhempien nurkissa syyslomaan asti.

Mutta ehkä sen koiran aika kuitenkin on vielä tämän vuoden puolella! Kaikki jaksaa muistuttaa, että eihän sillä kiire ole, vaikka itselleen tuntuukin välillä siltä että haluaa tuon seinällä roikkuvan talutushihnan  toiseen päähän oman ryttynaaman jos ei tänään, niin viimeistään huomenna.

Blogi ilman koiraa

Hei olen tämän blogin kirjoittaja, Nina. Blogin ideana on kertoa matkastani kohti omaa koiraa ja toivottavasti jatkossa myös koirani hyvistä ja huonoista hetkistä.

Sähköpostiin on luotuna kansio "Pentukyselyä". Viestejä sinne on kertynyt 10 viikon aikana noin 100 ja aivan mahtavia ranskisihmisiä ainakin 10. Ja vaikka joku voisi pitää minua kärsivällisenä - Virosta kun saisi yhdellä puhelinsoitolla oman pienen lyttynaaman, niin kyse on kaikesta muusta.

Salasana minun sydämeen on terveys.

Tänään iski ensimmäistä kertaa epätoivo. Aivan kuin olisin käynyt kaikki mahdolliset ja mahdottomat läpi löytämättä kuitenkaan sitä itselleen sopivaa.
Ja kun äiti sanoo "ehkä sitten ensi kesänä" kuulostaa se aivan kammottavalta ajatukselta. Minä kun haluan ensikesänä kiertää koiran kanssa näyttelyjä, poseerata valmistujaiskuvissa koiran kanssa, etsiä asuntoa johon koirakin on tervetullut. Ja juuri nyt haluaisin vain käpertyä peittoihin, nostaa koiran sängylle ja nukahtaa tasaiseen tuhinaan.